PROLOGI OSA 1

30.6.2007 Aurinko paistoi mukavasti Lohjan Paunissa ja oli lämmintä. Oli kesäinen lauantai, heräsin omakotitaloni makuuhuoneesta kello 12 keskellä päivää auringon paistaessa ikkunan raosta suoraan silmiini. Avasin vihdoin silmäni ja makasin selälläni yksin sängyssäni. Silloinen puolisoni oli jo herännyt ja lähtenyt asioilleen. Tuijotin kattoa kuumassa kodissani, ajattelin lämpötilan olevan noin 25 asteessa. 2007 oli kuuma kesä. Pohdin mielessäni ikkunan avaamista ja suihkussakin voisi käydä, saisin vähän viilennystä minun aamuuni, vaikka olikin jo keskipäivä. Heitin lakanan syrjään, joka oli toiminut peittonani useamman yön. Nousin istumaan sänkyni laidalle vaivalloisesti. Tunsin, miten selkäni oli jälleen kipeä koko rangan mitalta, olin varmaan taas nukkunut yöni huonosti. Huokaisin syvään, kolotukset ja kipu olivat arkipäivää minulle.

Jotenkin tunsin itseni vanhaksi ja se tunne ei ollut mukava. Olin vasta 30 vuotta, minunhan pitäisi olla elämäni kunnossa? Siirsin jalkapohjani viileämmälle lattialle ja korjasin hieman asentoani käsieni avulla sängyn laidalla. Katsoin alas ja tuijotin mahaani. En ollut mikään pieni mies. Mahan tilalla minulla oli valtava tynnyri, joka oli muodostunut siihen salakavalasti viimeisen 10 vuoden aikana. Silmäilin tätä palloa jälleen kyllästyneenä. Minä olin 172 senttiä pitkä, mutta painoin järkyttävät 148 kiloa. Olin hirmuinen järkäle ja pelkkää läskiä, lihaksia minulla ei ollut ollenkaan. Rasvaa koko äijä päästä varpaisiin. Pelkästään varpaidenkin näkeminen oli välillä taistelun takana. Päivän suurin taistelu käytiin yleensä, kun yritin saada sukkia ja kenkiä jalkaan. Tämän suuren pallon ansiosta painoni oli kehon etupuolella ja se rasitti selkärankaani todella paljon. Selkäni oli aina kipeä, se oli itseasiassa kyllästymiseen saakka kipeä.

Lähtötilanne 2007

Huokaisin syvään murheellisena ja jatkoin mahani tuijottamista. En ollut liikahtanut lainkaan. Muistelin miten en ollut liikkunut vuosiin lainkaan. Minulle kaikki liikkuminen tapahtui pääasiassa jääkaapin ja sohvan välillä. Edelliset kunnon liikkumiskokemukset olivat jostain opiskeluajoilta ja armeijasta, kaikki yli 10 vuoden takaa. Silloin pelasin paljon salibandyä ja harrastin myös kamppailulajeja intohimoisesti. Kaikki nämä olivat jääneet, kun ikää oli tullut lisää ja jotenkin kyllästyin liikkumiseen. En välittänyt itsestäni. Sama välinpitämättömyys koski myös kaikkea mitä pistin suuhuni ja kutsuin ravinnoksi. Pidin alkoholista ja kulutinkin suuria määriä viikonloppuisin. Olin melkein joka viikonloppuna pienessä humalatilassa. Arkisin sentään korkki pysyi kiinni.

Herkut ja roskaruoka puolestaan maistuivat jatkuvasti päivästä toiseen minulle. Niihin en kyllästynyt koskaan. Aamiaiseni oli usein Snickersin patukkajäätelö, Fazerin maitosuklaalevy kokonaan ja noin tuopillinen Coca-Colaa. Tämä oli tyypillinen aamupalani arkisin. Minun oli aloitettava päiväni jäätelöllä, suklaalla ja kokiksella. Nämä jotenkin käynnistivät minut ja voin pahoin, jollen saanut tätä sokerimäärää aamulla. Nämä maistuivat mielestäni parhaimmilta. Kylmä jäätelö oli taivaallista minulle heti aamulla. Järjestys oli myös vakio. Ensin söin hieman sulaneen jäätelön, sen jälkeen koko Fazerin suklaalevy ja sitten tuopillinen jääkylmää Coca-Colaa. Näin alkoi minun päiväni monta vuotta putkeen. Kuulostaa varmaan kauhealta, mutta se oli oikeaa elämää minulle.

Tästä pari tuntia eteenpäin ja jos satuin olemaan töissä toimistolla, söin ison kattilallisen keitettyä riisiä sekä paketin verran jauhelihaa. Söin tämän määrän helposti yhdellä istumisella naamaani ja olin usein vielä nälkäinen tämänkin jälkeen. Jälkkäriksi ahmin lisää jäätelöä ja suklaata. Välipaloina mutustelin usein Domino-keksejä.

Iltaisin kotona ollessani tilasin hyvin usein pizzaa ja kävin usein Lohjan keskustassa sijaitsevalla Hesburgerilla syömässä kaksinkertaisen annoksen kerrosaterioita. Rakastin kaikkea rasvaista ja epäterveellistä, mutta tämä ikävä kyllä näkyi myös kehossani sekä hyvinvoinnissani. Elin pelkästään roskalla. Mitään terveellistä en syönyt edes vahingossakaan. Vihasin kaikkea vihreää, mielestäni ne olivat kaninruokaa eivätkä maistuneet hyvältä.

Työni tuki tätä elämäntyyliä. Myin painovärejä ympäri Suomea ja välillä jouduin reissaamaan useita päiviäkin putkeen tienpäällä. Työni puolesta kiersin välillä myös Euroopassa erilaisissa messuissa ja tapahtumissa. Kaikki jotka tekevät reissutyötä, tietävät kuinka vaikeaa on noudattaa jotain tiettyä ruokavaliota ja kuinka helposti tien päältä saa pikaruokaa. Yleensä sitä sortuu helpoimpaan ja nopeimpaan vaihtoehtoon, usein tämä vaihtoehto on vain täynnä tyhjiä kaloreita eikä mitään ravinteita. ABC:n noutopöydät, huoltamoiden makkaraperunat, pullat, sämpylät, lihapiirakat ja vastaavat tulivat hyvin tutuksi työmatkoillani. Minulla oli vakiopaikat, joista tiesin saavani erinomaista pikaruokaa ja joilla saisin kurnivan nälän heti pois. Aina kun pysähdyin lounasravintoloihin syömään, söin isoja annoksia monen ihmisen edestä. Tunsin olevani aina nälkäinen ja ahmin jälkiruokapöydästäkin niin paljon kuin kehtasin.

Kaiken kukkuraksi autossani oli aina suklaata, kokista ja sipsejä tuomaan hyvää oloa. Palkitsin itseni Fazerin suklaalla hyvin onnistuneiden kauppojen jälkeen ja huuhtelin sen alas kylmällä kokiksella. Minulla oli kylmälaukku autoni takaluukussa, jossa säilytin kokikset ja pepsit. Välillä söin suklaata tylsyyteen, kun olin ajamassa asiakkaani luokse. Neljä tai viisi tuntia ratin takana jossain Suomen itärajalla, oli välillä todella puuduttavaa. Suklaalla, karkilla ja sipseillä sain siihen vaihtelua.

Kesäisin saatoin kuljettaa jopa kertakäyttögrillejä mukanani. Mikään ei ollut mielestäni mahtavampaa kuin pysähtyä kesäisin järven rantaan, pistää grilli kuumaksi ja paistaa pari makkaraa kauppojen kunniaksi.

Autoni oli välillä toinen kotini, vietin siellä yhtä paljon aikaa viikossa kuin kotonakin. Hotellit, lentokentät ja juna-asemat tulivat tutuksi, olin elänyt matkalaukkuelämää jo melkein 10 vuotta kierrellen Suomea myymässä. Työni itsessään oli mielekästä ajoittain, sain siitä jotain tyydytystä mutta lähinnä tein sitä rahan vuoksi. Osasin myydä ja siitä työnantaja palkitsi. Viimeiset pari vuotta olin kuitenkin jo hieman leipääntynyt työhöni ja kaipasin siihen salaa vaihtelua. Mitään etenemismahdollisuuksia ei ollut, ainahan sitä olisi voinut vaihtaa kilpailijalle töihin mutta olisiko sekään tuonut riittävästi muutosta työnkuvaan? Tuskin. Samaa autolla ajamista ja asiakkaiden nurkissa pyörimistä se olisi ollut kuitenkin loppupeleissä. Mitkään esimiestehtävät tai konttorilla istumiset eivät houkutelleet minua.

Kotona aikani kului pääasiassa Playstationin kanssa pelailuun, surffailuun netissä ja elokuvien katsomiseen. En voinut edes kuvitellakaan liikkuvani tai harrastavani mitään muuta. Se ei edes käynyt mielessäni 2007. Olin kömpelö valtavan mahani kanssa, en halunnut edes oikeasti liikkua. Vatsani esti tehokkaasti kaikesta liikkumisesta nauttimisen. Sen sijaan tykkäsin vain hengailla kotona ja vetää mättöä naamaani illasta toiseen. Tätä jatkui niin monta vuotta elämästäni, että se sai minut surulliseksi tätä artikkelia varten. Miksi ihmeessä tuhlasinkaan elämästäni niin monta vuotta sellaiseen typeryyteen. Jos minulla olisi aikakone, olisin käynyt vetämässä itseäni turpiin!

Peilikuvani oli kammotus, en kehdannut koskaan liikkua ilman paitaa muiden ihmisten läsnä. Häpesin niin paljon kehoani ja itsetuntoni oli pyöreä nolla.

Huokasin jälleen syvään. Siirsin katseeni mahasta reisiini ja käsiini. Silmäilin kehoani epäuskoisena. Kaikkialla näin vain hyllyvää rasvaa. Kääntelin käsiäni ja huomasin miten huonossa kunnossa ihonikin oli kaikesta roskasta mitä olin tunkenut suuhuni. Muistin vanhan sananlaskun ”Olet sitä mitä syöt!”. Söin paskaa, joten kehoni oli myös paskaa. Nostin katseeni seinään ja tuijotin vanhaa Star Wars -julistetta. Se oli juliste episodi kutosesta ja julisteeseen oli päässyt myös Jabba the Hut. Jabba oli kuin minä. Minua alkoi kuvottamaan.

”Miks mä elän näin?” kysyin itseltäni ääneen. ”Miksi mä en vois olla niin kuin kaikki muutkin ja kulkea pää pystyssä kylillä?” jatkoin tivaamista itseltäni hieman ärtyneenä. Huone oli hiirenhiljainen. Jabba ei vastannut minulle mitään vaan tuijotti typerä virne takaisin naamallaan. Mieleni teki heittää jotain julisteeseen ja osua Jabbaa silmien väliin. Ärsytykseni alkoi nousemaan, minua vitutti. ”Sen sijaan että olisin aina se vitun läski, joka ei kiinnosta ketään ja jolle aina nauretaan. Siis mitä vittua?”. Pidin pienen tauon ja hengitin. ”Miksi mä istun tässä sängyllä ja voivottelen olotilaani? Miksi en lopettaisi tätä tässä ja nyt? Miksi en muuttaisi tätä paskaa kokonaan?” jatkoin monologiani hiljaiseen huoneeseen, ketään ei kuitenkaan vastannut minulle takaisin. Kuuntelin korvat höröllä ja kuulin ainoastaan vain lintujen viserrystä jostain ulkoa. Päätin nousta ylös sängystä ja suuntasin vessaan. Piti päästä pesemään hampaat. Minua vitutti edelleen, mutta minulla oli kummallinen olo.

Kävelin kylpyhuoneeseen ja napsautin valot päälle katkaisimesta. Minulla oli vihainen olo ja kulmani olivat kurtussa. Nostin katseeni suoraan peilikaapin peiliin, joka oli heti lavuaarin yläpuolella. Näin peilikuvani. Tuijotin purevasti suoraan silmiin tuota miestä, joka näytti Muumien möröltä. Näin turvonneet kasvot ja väsyneet silmät. Nojasin lavuaariin käsilläni ja siirsin kasvojani lähemmäksi peiliä. Katsoin vielä tarkemmin suoraan silmiin, suoraan mörön sieluun. Tuijotin vihaisesti ja olin täysin hiljaa. Hengitin nenän kautta ja tuijotin. Katsoin terävästi ja syyttävästi. Minuutit kuluivat, oli täysin hiljaista. En sanonut mitään, kuulin vain hengitykseni äänen. Lopulta viisi minuuttia kului täysin hiljaisuudessa ja tuijotuksen jatkuessa. Mörkö katsoi minua takaisin surullisena, mutta tunsin jonkun antavan periksi mieleni syvimmissä perukoissa, jotain oli tapahtumassa.

Jotenkin tunsin oloni erilaiseksi kuin kaikki muut aamut. Voisin vannoa, että näin mörön silmissä jotain erilaista juuri sillä hetkellä, jotain mitä en ollut nähnyt koskaan ennen. Näin epätoivoa, raivoa ja päättäväisyyttä, kaikkia samaan aikaan.

”MITÄ VITTUA SÄ ÄIJÄ TEET!?” huusin vihaisesti mörölle ja kuulin miten ääneni kaikui tyhjässä talossa. ”EI! Tämä ei voi jatkua näin! Sä olet vasta 30 vuotta ja sä elät kuin toinen jalka haudassa!” jatkoin raivoamistani ja vedin henkeä. Näin peilistä miten puna alkoi nousemaan kasvoilleni ja hengitykseni nopeutui. Puristin lavuaaria vihaisesti käsilläni ja jatkoin tuijotusta. Vaistoni käski minun jatkaa silmää räpäyttämättä tuijotuskisaa mörön kanssa. Tämä oli kaksintaistelu elämästäni ja kohtalostani. Nyt en aikonut antaa periksi. ”Sulla on vielä mahdollisuus muuttaa suuntaa, sä olet VITTU vasta 30 vuotta! Tee nyt saatana jotain elämällesi! Ei tämä ole vittu elämää! KATO ITTEÄS!” sanoin painavasti peilikuvalleni.

2009 aamulenkillä Lohjan metsissä

Räpsytin silmiäni ja tunsin kyyneleen valuvan pitkin poskiani. Tämä taistelu meni suoraan sieluuni ja tunteet pääsivät valloilleen ensimmäistä kertaa 10 vuoteen. Mörkö antoi periksi ensimmäisen kerran ja aloin itkemään ilosta. Tunsin miten joku kytkin siirtyi korvieni välissä toiseen asentoon, jokin rajoitus kytkeytyi pois päältä. Tämä rajoitin oli pitänyt minut otteessaan viimeiset 10 vuotta. Tunsin kirjaimellisesti miten valtava taakka poistui hartioiltani. Tunsin miten joku syttyi sisälläni ja kasvava mielipuolinen raivo sai minut reagoimaan.

”NYT VITTU SAATANA!” huusin kylppärin peilille raivoissani ja itkin. Kohtaloni muuttui tällä sekunnilla pysäyttämättömästi. Vierivä kivi liikahti ensimmäisen kerran aikuisiällä. ”Tämä paska loppuu nyt tähän tällä sekunnilla!” sanoin päättäväisenä peilikuvalleni. Nojasin edelleen lavuaariin ja päätin viedä tämän kaksintaistelun loppuun saakka. Katsoin peiliin ja päättäväinen raivo vain kasvoi edelleen. Mieleni ruokki sitä nyt rajusti. ”Mä muutan elämäni tässä ja NYT! Ei enää tätä paskaa, mä en enää jaksa tällaista elämää. Mä haluan muutoksen kaikkeen ja se muutos alkaa nyt!”. Mörkö oli voitettu.

Käännyin ympäri ja tulin kylpyhuoneesta ulos. Menin suoraan ikkunan luokse. Avasin sen kokonaan auki ja päästin ilman vaihtumaan. Olin tunnekuohuissa, vedin nenäni kautta keuhkoni niin täyteen ilmaa kun sain ja puhalsin sen rauhallisesti ulos suun kautta. Katsoin peltojen yli horisonttiin ja kasvoilleni tuli todella leveä hymy pitkästä aikaa, tiesin sillä hetkellä asioiden muuttuvan ainoastaan paremmaksi.

Silmäilin horisonttia ja hengitin raikasta ilmaa monta minuuttia. Toisaalta minua hieman pelotti tulevat haasteet, mutta palo sisälläni syttyi 30.6.2007 klo 12:15. Tämä palo synnytti myöhemmin valmentajan, tämä palo perusti valmennuskeskuksen ja tämä palo toisi elinkeinon muutaman vuoden päästä. Minä heräsin tilanteeseen, kipuni oli kasvanut yli katkeamispisteen. Olin valmis muuttumaan ja päätin onnistua. Minä vannoin tuona päivänä aloittavani liikkumaan ja syömään terveellisemmin. Halusin pudottaa painoani ja alkaa elämään kunnolla. Mörön hallintokausi tuli päätökseen ja uusi mies astui tilalle.

Yleisesti voin todeta, että 6kk myöhemmin eli 2007 joulukuussa olin jo -30 kiloa kevyempi, jonka näet ylläolevasta kuvasta. Vasen kuva lähtötilanne, keskimmäinen -20kg ja oikea -30kg. Osallistuin samalla Pakkotoiston johonkin muutoskisaan.

2008 kesällä olin puolestaan -50kg kevyempi, joten otin vuodessa sen verran pois. Näin elämäni alkoi uudestaan ja painoni pysyi aikalailla paikoillaan.

Otin painoa seuraavan kerran alaspäin vuonna 2017, jolloin tiputin sen -65kg aloituspainosta. Samalla rasvaprosenttini oli laskenut 42% aina 13% saakka. Sen kuvan näet aivan sivun ylälaidasta. 

2020 pääsin lopulta tavoitteeseeni ja olin -75kg aloituspainosta. Sen kuva alla. Ei huono kondis melkein 50 vuotiaalle miehelle. 

2025 olen suurinpiirtein samanlaisessa kunnossa, joten olen pitänyt painon poissa kohta 20 vuotta. Elämäntyylini on erittäin hyvin toimiva. Tätä elämäntyyliä pystyn opettamaan myös sinulle.

Miten minusta tuli valmentaja? 2007 loppuvuodesta muutama salituttu kysyivät minulta erään treenini päätteeksi: ”Neuvoisitko heitäkin, koska selkeästi näytät tietävän mitä teet?”.

Lupasin auttaa sillä pienellä tietotaidolla mikä minulla oli silloin. Ja yht’äkkiä siitä tulikin minun elämäni suurin palo, minun oli autettava muita ihmisiä. Personal Trainer syntyi tuon yhdeen kysymyksen aikana, en vain tiennyt sitä vielä silloin.

Alkuvuodesta 2008 minulla oli jo useampi salituttu asiakkaana. 2009 perustin toiminimen ja avasin ensimmäisen pienen salini 2010 Lohjalle.

Valmennus on minun elämäntyöni, tämä se juttu jota minun pitää tehdä ikuisesti. Tätä tehtävää varten minä olen täällä.

Matkan aikana olen perustanut parikin salia Suomeen, pari CrossFit-salia, Ruokatauon, Naantalin Noston ja paljon muutakin. Kirjoitin kirjan Rasvanpolttokeittiö.

Markku | markku(at)ruokatauko.fi

Ps. Tule seuramaan minua henkilökohtaiseen Instagramiini.

Ps. Olen ollut Iltalehdessä, Aamulehdessä, paikallislehdissä monta kertaa. Tuossa alla juttu 2010 muistaakseni…